Tiedättekö sen tunteen, kun on halua ja tahtoa, mutta mitään ei tule ulos? Ei kerta kaikkiaan yhden yhtä ajatusta tai inspiraation siementä.
Leipälautasen kokoiset silmät tuijottavat valkoisiin seiniin ja ainoat sanat, mitkä edes suunnilleen muodostuvat ajatukseksi ovat tabula rasa - tyhjä taulu.
Aivan kuin palaisi kaiken alkuun, ja sen juureen, mistä joskus lähtikin.
Inspiraatio ja uuden oppiminen ovat vasta edessä, kovan työn takana. Tunnen sen, ja silti se tuntuu kaukaiselta.
Hieman aiottua pidemmäksi kirjoitustauoksi venyneet viikot johtuvat juurikin siitä, ettei mikään tunnu liikkuvan jäätävän tihkusateen viilentämissä aivoissani. Mietin blogiani päivittäin - kaipaan sitä, omaa harrastustani, joka tuo iloa ja auttaa uusien asioiden oppimisessa, johti valokuvausintoon ja kuvanmuokkauksen saloihin.
Toivon sen antavan myös lukijoilleen toisinaan pohdittavaa ja toisinaan uusia vinkkejä ja ideoita.
Olen päättänyt, etten vuodata murheitani tänne, vaan pidän positiivisen otteen kirjoituksissani. Jos joskus kirjoitan pintaa syvempää tai pohdiskelevaa tekstiä, kuten nyt, pidän aina punaisen langan tiukasti otteessani - kaikkeen on ratkaisu, positiivisuuden kautta pääsee aina jaloilleen eikä itseironia ole koskaan pahitteeksi.
Ylläoleva harmaan vivahteinen kuva ananaksesta kuvastaakin tämän hetkistä olemustani (ja ulkonäköäni) aika osuvasti - väritön ja hieman nuutunut korppu. Latvat sojottavat joka ilmansuuntaan ja ihanien kevätsäiden aikaansaama tasainen iho suorastaan hehkuu (ei muuten hehku).
Toisaalta, miksi olen niin ankara itselleni. Sovin itseni kanssa blogia perustaessani, etten kirjoita, jos ei ole asiaa. En halua esitellä tuotteita vain esittelyn ilosta tai pakosta aikaansaada tekstiä säännöllisesti. Kirjoitan, kun siltä tuntuu. Niin olin itseni kanssa sopinut (ei, minulla ei ole useampia persoonia, vain tämä yksi), ja silti tunnen syyllisyyttä. Ikään kuin pettäisin itse itseni, omat odotukseni ja kenties vaatimukseni.
Joku saattaa ajatella, että eihän tämä maailman luokan palsta ole, eikä kukaan odota säännöllistä tykitystä päivän kuulumisista. Ei olekaan, eikä varmasti odotakaan. Mikään ei kuitenkaan ole pahempaa, kuin itse asettaman riman alittaminen, eli minun tapauksessani venyttää kirjoitustaukoja, niin pitkälle, että takaisin on vaikea palata. Noh, toisaalta tätä kirjoittaessa tuntuukin jo paljon paremmalta - istunhan tälläkin hetkellä koneen äärellä tuottamassa tekstiä. Ehkä jokainen meistä tarvitsee toisinaan eri mittaisia ajatustaukoja, eikä kaikki olekaan niin mustavalkoista, kuin itse kuvittelemme, ehkä jokaisella ananaksella onkin kultainen kuori.
